Rivtind – sinne ja takaisin

Tässä on vierähtänyt pari päivää siitä, kun hiihdimme Narvikin takamaastoissa vuoristo-opas Rasmus Krogeruksen kanssa.  Jo viime kevään reissulla mietimme, että seuraavan vuoden Norjan reissulle voisimme ottaa pariksi päiväksi oppaan, etenkin kun suunnitelmissa siintävä Narvikin seutu oli meille kaikille vieraampi.

Hiihtoseurueemme on ainakin omasta mielestämme sen verran suorituskykyinen, että uskoimme oppaan johdolla pääsevämme kokemaan jotain sellaista, mitä emme ihan vielä vain oman porukan kesken rohkenisi lähteä tavoittelemaan. Marraskuun 2016 Vapaalaskuiltamissa tartuimme tuumasta toimeen ja Rasmus Krogeruksen kalenterista löytyi onneksemme meidän suunnittelemasta ajankohdasta vielä tilaa. Hän oli meistä muutamalla jo entuudestaan tuttu opas. Olimme Roopen kanssa muutama vuosi sitten Rassen opastamalla alppikiipeilyreissulla (tästä pääset lukemaan tarinaa tuosta reissusta)  ja hänen kanssa kaikki sujui todella hyvällä fiiliksellä. Nyt nämä kaksi huikeaa päivää Narvikissa hänen kanssaan hiihdellen tekivät loistavasta reissusta vielä ikimuistoisemman.

Ensimmäisen opaspäivämme kohteena oli Rivtind (Bassevárri), jonka huippu kohoaa 1452 metrin korkeuteen merenpinnasta. Korkeuseroa parkkipaikalta huipulle tulee 1100 metriä. Lähdimme taittamaan matkaa aamuauringossa. Puuterilumi kerääntyi suksien päälle hiihtäessämme jäätyneen suon poikki. Tasamaata tuli työnneltyä lähes 5 kilometriä ja vaikka se tuntui ajoittain pitkältä niin pian nousimme jo ensimmäistä jyrkkää seinämää. Tuuli teki hommasta asteen haastavampaa. Lumi pöllysi ja latu ei pysynyt auki, koska jyrkällä oli pidettävä 20-30 metriä väliä edellä kulkevaan turvallisuussyistä. Etenkin meidän porukan lumilautailijalta tämä viisto nousu vei paljon voimia. Hän oli matkassa mukana lumikengillä, kun edellisenä päivänä splitin toinen side rikkoutui skinnatessamme Melkefjelletin sinkissä. Onneksi hän oli pakannut matkaan mukaan myös nuo lumikengät sekä puuterilaudan, koska opaspäivää ei ollut enää mahdollista siirtää myöhemmäksi.

Evästauon jälkeen lähdimme kohti seuraavaa jyrkempää seinämää. Lumilautailijalle matka alkoi käymään raskaaksi. Tuulen takia lautaa ei ollut mukava kantaa selässä ja siksakkia tekevä latu ei soveltunut parhaiten myöskään laudan hinaamiseen narun päässä. Puuterilumen motivoimana hän kuitenkin eteni ylöspäin, mutta jäi odottamaan meitä kivien suojaan muutaman kymmenen metriä alemmaksi, meidän vielä tavoitellen huippua.

Rinne kävi myös meille suksilla kulkijoille sen verran jyrkäksi, että seuraavaksi matkan oli tarkoitus jatkua jalkaisin. Oppaamme Rasse otti muutaman askeleen, tallasi lunta ja ilmoitti, että vaihdamme sukset laskuasentoon. Lumi tuntui sen verran epästabiililta, joten turvallisuussyistä jäimme noin 50 korkeuserometriä huipputörön alapuolelle. Sitten tuli seuraava välinerikko. Roopen toinen Marker Kingpin 10 -side oli hajalla. Osa, jolla säädetään sidettä skinnaus- ja laskuasentoon oli poikki. Rasse ja Roope saivat köytettyä takakappaleen kiinni nippusiteillä edes jollain tapaa.

Pehmeä lumi pöllysi suksien alla. Missään ei näkynyt muiden hiihtäjien jälkiä. Edellisinä päivinä olimme päässeet jo puuterin makuun, mutta tällä kertaa nautintoa lisäsi näkyvyys, toisille näkyväisyys. Bonuksena nousimme vielä loivemmalle viereiselle mäelle, jotta paluumatkan tasamaaosuus jäisi eden vähän lyhyemmäksi ja saisimme vielä nauttia hienosta päivästä ulkona. Tuuli oli jo tehnyt auringon kanssa vähän tepposia ja jalatkin taisivat olla päivän nousuista sekä laskuista jo hieman väsyneet, mutta fiilis oli sanoin kuvaamattoman upea.

Latu jäätyneen suon päällä oli myös päivän aikana muuttunut. Paksumpi lumikerros oli  hävinnyt tuulen mukana ja norjalaisia tuli sekä meni ahkioiden kera tunturisukset jalassa erämaamökeilleen. Katsoin vielä kerran taakseni, me olimme todella olleet siellä – 50 metriä tuon korkeimman huipun alapuolella.

Kuvat: Pauliina Sjölund ja Timo Laine