Sitä ei helposti uskoisi nauttivansa 17 asteen pakkasesta huhtikuun alussa. Sitä ei myös helposti uskoisi hiihtävänsä vuorta ylös Hestran Army Leather Heli Ski -tumput kädessä, kuoritakki ja untuvahame päällä ilman, että hikoilee pisaraakaan.
Viime torstai oli yksi hienoin kokemani hiihtopäivä Norjan vuorilla kylmyydestä huolimatta. Tai ehkä se juuri toi siihen oman ripauksensa lisää sitä jotain, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen ikävöimään vain lisää noihin maisemiin. Tuuli puhalsi vasten kasvoja taukoamatta lähes koko matkan. Välillä sellaisissa puuskissa, että hennompi kulkija olisi voinut kaatua jo kumoon. Pakkanen kiristyi lähestyessämme jäätikköä ja viimeisen tauon jälkeen ennen huippua kenenkään ei tarvinnut enää pysähtyä vähentämään vaatetta. Jopa juomapulloni, jonka sisältö oli lähtiessä lämmintä, ja jonka olin mielestäni huolellisesti pakannut reppuun niin ettei jäätyisi, oli aivan kohmeessa, Hetkittäin mietin, miltä oikeasti ankarissa vuoristo-olosuhteissa tuntuisi kulkea. Tämä oli siihen verrattuna ehkä vielä lasten leikkiä. Näitäkään vuoria ja ajoittain oikukasta syytä ei tosin pidä sortua väheksymään.
Edellisenä päivänä olimme jääneet noin 50 korkeuserometrin päähän huipusta. Vaikka huipulle pääseminen ei tälle porukalle ole se pelkkä reissun tarkoitus, niin jollain tapaa ajatus siitä, että huippu olisi tänään saavutettavissa pienellä ponnistelulla, tuntui hyvältä. Sukset piti jättää noin 30 korkeuserometrin päähän huipusta ja loppu kulkea edestakaisin jalkaisin. Huippuharjanne oli paikoittain erittäin kapea. Ylöspäin mennessä tämä ei kuitenkaan tuntunut niin sanotusti missään. Alaspäin tullessa pyysin opastamme Rassea ottamaan köyden esiin. Hassua miten ohut prusik-naru tuokaan turvallisuuden tunteen.
Tuuli oli huipulla käydessämme laantunut hieman ja lähtö satulasta alas rinteeseen näyttikin jo todella leppoisalta. Tällä reissulla jos millä laskimme kaikkea mahdollista lunta, vaihdoimme sukset vielä kerran paluumatkalla skinnausmoodiin ja pysähdyimme säätämään löystynyttä din-ruuvia. Toinen päivämme oppaan kanssa ei olisi voinut päättyä kauniimmin. Ilta-auringon loisteessa kurvailimme alas lähes täydellistä puuteria. No tästäkään reissusta ei selvitty ihan nollatoleranssilla kamojen suhteen. Mäen alhaalla saldona oli yksi rikkoontunut Diamir Vipec -side ja haljennut mono.
Iso kiitos vielä kahden päivän huikeasta hiihtosetistä meidän oppaana toimineelle Rasmus Krogerukselle, joka pääsi osakseen ihmettelemään meidän vaiherikasta menoa kamppeiden kanssa. Kaikilta ihmisvahingoilta kuitenkin säilyttiin – onneksi.
Ja miltä päivämme sitten näytti – tässä parhaat palat by Robert Sjölund ja Timo Laine.
Pulina S. 