55 + kilometriä Lapin taikaa

Kaksi viikkoa on jo vierähtänyt siitä, kun starttasin elämäni ensimmäiseen ultramatkan mitat täyttävään polkujuoksukisaan Tunturi-Lapissa. Reissu tuntuu aavistuksen verran väsymyksenä kropassa ja juoksu ei ole ihan vielä lähtenyt kulkemaan, mutta reippaat kävelylenkit poluilla ovat olleet viime viikkojen parhautta. Aivan viime tunneille asti ennen starttia epäilin omia mahdollisuuksiani selvitä maaliin. Asia, jota en vain jännittänyt vaan jopa pelkäsin oli se, että kevään lenkeillä kiukutellut polvi kipeytyisi ja joutuisin sen vuoksi esimerkiksi keskeyttämään. Toinen kauhun aiheeni oli ötökät kuten hyttyset ja mäkäräiset. Mitä jos ne hyökkäisivät kimppuuni ja saisin pahan allergiakohtauksen niin kuin eräänä kesänä Pohjois-Ruotsissa? Onnekseni Lapin kesässä oli sitä jotain todella outoa taikaa.

Koti-Rovaniemi-Ylläs

Lensimme Rovaniemelle jo torstaina aamupäivästä, jotta ehtisimme ottaa edes hetken rennosti ennen kisaa. Rovaniemeltä löytyy muuten takuulla maamme herkullisimmat hampurilaiset. Joten jos ikinä osut edes lähellekkään niin suosittelen poikkeamaan Kauppayhtiöön. Lounaan jälkeen ajelimme vuokra-autolla Ylläkselle. Pyörähdimme Äkäslompolon puolelle shoppailemaan, joka oli kovin tuottoisa reissu, ainakin paikallisille yrittäjille. Maisemareitillä pojat halusivat pysähtyä ottamaan muutaman valokuvan ja se olikin sitten mielenkiintoisen näköistä, kun nuo kaksi kaverusta juoksivat melko päättömän näköisesti eri suuntiin taltioimaan sumuista tunturimaisemaa.

Majoitus, jonka olin meille Ylläsjärven puolelta, Ylläs Chalet huoneistoista, buukannut ylitti odotukset kertaheitolla. Asunnossa oli todella mukavasti tilaa levitellä kamppeita ja keittiön varustustaso oli sitä luokkaa ettei kisajännityksen keskellä tuntunut yhtään liian vaivalloiselta kokkailla omia ruokia. Pian kaikkien katseet hapuilivat kohti Ylläksen huippua. Matkustamisen jälkeen oli pakottava tarve päästä haukkaamaan raitisti tunturi-ilmaa.

IMG_1964
Hommas Trailrunners tiimistä 2/3 valmiina hyppäämään uuteen ultrakoitokseen.

Iloksemme totesimme, että mitään ötököitä ei juuri ympärillä lennellyt, joten saimme pidettyä rauhallisen tahdin ja toivoimme, että tämä ei ollut liian iso rasitus jaloille kisan kynnyksellä. Kyllähän sitä vaan oli huipulle asti nykäistävä vaikka yksi meistä pääsi kulkemaan 134 kilometrin kisassaan vielä tuon saman reitin ylös heti ensitöikseen vajaan vuorokauden myöhemmin. Ylläksen rakkakivikossa keikkuessani mietin, että mitähän omasta 55 kilometrin matkasta oikein tulisi jos luvassa olisi paljon vastaavan laista maastoa. No ainakin kenkävalinta alkoi tuossa kivikossa ja hieman myös sateen liukastamassa kelissä kirkastumaan. La Sportivan Bushidot tuntuivat mukavan pitäviltä ja tukevilta. Hieman vain pisti askarruttamaan, että uskaltaisinko lähteä liikkeelle vasta pari päivää aeimmin ostetuilla kengillä.  Toisena vaihtoehtona kämpillä odottivat paremmin jo sisäänajetut La Sportivan Akashat. Onneksi minulla oli vielä pari yötä nukuttavana ennen lähtöä. Päätin keskittyä vielä seuraamaan 134 kilomertin matkalle valmistautuvan touhuamista ja unohtaa oman starttini vielä hetkeksi.

Ylläs ja vuorokauden lähempänä starttia

Edellisen illan puikulaperunat ja uunilohi olivat vajonneet kummasti yön tunteina ja aamulla heräsin poikkeuksellisen isoon nälän tunteeseen. Tukevan aamiaisen jälkeen toisten suunnitellessa energioita tuleville etapeille, minä upottauduin sohvan nurkkaan kirjoittelemaan blogiani. En pystynyt vieläkään ajattelemaan tulevaa matkaa noin konkreettisesti kuin muut. Päätin kerätä rohkeutta muistelemalla, mitä kaikkea olin metsäpoluilla tai Norjan vuorilla kuluneen vuoden aikana touhunnut. Niistä seikkailuista pääset lukemaan tästä. Välillä kävin tuijottelemassa kenkiä eteisessä.

Puolilta päivin blogi oli postattu ja seisoin pakollisten varusteiden kanssa kisakeskuksen pihassa noutamassa kisanumeroani. Muutaman muun kisaajan kanssa jutustellessa päässä vain pyöri se yksi iso kysymys, mitenhän tässä nyt oikeasti tulisi käymään. Puolivitsillä heitin yhdelle tutulle, että onneksi voisin aina soittaa hänet paikalle pelastamaan jos voimat loppuisivat kesken.  Lisäksi päätökseni kenkien suhteen vaihtui vähintään kerran tunnissa.  Sain myös päähäni, että en ehkä selviäisi reissusta ilman juoksusauvoja ja sitten taas seuraavassa hetkessä sauvoja katsellessani totesin, että hah, no enhän minä nyt niitä tuollaiselle 55 kilometrin matkalle voi tarvita jos moni muukin oli lähdössä ilman.

Perjantai vierähti nopeasti ja jossain kohtaa sain jo hieman ajatuksia kasaan omien varusteiden osalta ja pian seisoimme hurraamassa 134 kilometrin juoksijoita matkaan. Heidän onneksi rajumpi ukkosrintama oli ohittanut kisakeskukseen paria tuntia aiemmin ja ennuste lupaili melko täydellistä keliä tulevaan yöttömään yöhön.

Illan ohjelmassa oli loppujen kamojen säätöä valmiiksi seuraavaan aamuun, kevyttä rullailua sekä venyttelyä, sauna ja iltapalaa. Pitkälti ilta hurahti tuijotellessa 134 matkaa taittavien gps-pallukoita. Ihana ystävä pyörähti myös antamassa miehensä kanssa tsemppihalit. Tein itseni kanssa sopimuksen, että vaikka heräisin yöllä niin minulla ei ollut lupa katsoa, missä eräs gps-pallukka menisi, muuten nukkuminen jäisi siihen.

IMG_1990
Seurasin muiden esimerkkiä ja jaottelin energioita etappien mukaan. Toimi ja samoin myös se, että tällä kertaa mukana oli mahdollisimman paljon eri geelejä.

Ylläs-Pallas-Hetta

Kisa-aamuna kello soi jo klo 5:30. Olimme tehneet suunnitelman, että yksi ajaisi vuokra-auton maalipaikalle Hettaan vaikka olisihan tuolta ollut mahdollisuus myös bussikyytiin takaisin Ylläkselle. Autolla taas ei ollut mitään järkeä koukata aamulla Pallaksen kautta, koska muuten matkaan olisi pitänyt lähteä viimestään kuudelta, toki tuo klo 6:30 lähtökin tuntui hieman julmalta. Oma kuljetukseni oli Ylläkseltä kohti Pallaksen lähtöpaikkaa vasta klo 9:30. Lupauduin kuitenkin osallistumaan aikaisiin aamutalkoisiin tekemällä aamiaisen. Meidän Hommas Trail Runners -tiimin 134 matkalainen oli pian myös nauttimassa omaa aamiaistaan Pallaksen huollossa. Kisajännitykseen helpotusta toi myös hyväntuuliset tervehdysvideot öisiltä Lapin poluilta.

Aamu vilahti silmissä. Toki ehdin ottamaan vielä pienet nokoset, syömään toisen aamupalan ja pyörimään kuin herhiläinen ympäri asuntoa. Lähtöhässäkässä unohtui kaikenlaista, mutta pakolliset kisavarusteet olivat sentään matkassa, vaatteet päällä ja kenkien osalta ei ollut enää spekulointiaikaa. Jalkaan sujahtivat Bushidot. Osa matkasta vierähti mukavasti jutustellen jenkeistä saapuneen La Sportiva USA:n tallijuoksijan Joshin kanssa. Hi Josh – thanks for the nice chat in the bus and welcome back to Finland one day again! Joshin kisatunnelmia pääset lukemaan täältä.

Pallaksella kävi kova kuhina. Banaaninkuoret viuhahtelivat silmissä ja vessajonoissa mietittiin vielä viimeisiä varustevalintoja. Siellä me sitten pian kaikki oltiin kyykyssä odottamassa käskyä suorittamaan tärkeää tehtävää, ihmisaaltoa, lähtöviivalla ennen virallista lähtöä. Tunnelma ei voinut olla muuta kuin korkealla ja niin tuntui olevan myös ensimmäinen kiintopiste, Pallaksen huippu.

Päätin, että ensimmäiset nousut saisin mennä juuri niin rauhassa kuin oli tarvis. En ollut tullut tänne alittamaan mitään aikaa, vaan tekemään omaa parasta suoritustani, jonka olennaisena tavoitteena oli päästä maaliin aikarajan sisällä (12 h), ehjänä ja hyvissä voimissa.

Ensimmäinen nousu tuntui rankalta, mutta pian maisemat veivät mennessään. Tahti pysyi alkuruuhkassa minulle enemmän kuin sopivana. Aloitin energian tankkaamisen heti ja otin orjallisesti uuden geelin repun taskusta vähintään 40 minuutin välein. Voi olla, että alkuun jopa tiheämmin, mutta mikään ei tökkinyt ja ylämäkien kiipeäminen oli ihan mahtavaa. Olin henkisesti varautunut siihen, että alkumatka olisi ollut vaikeakulkuisempi kuin se oli. Ei menoni toki kovin lennokasta tai vauhdikasta ollut, mutta etenin hyvin omassa aikataulussani ja todella paljon reippaammin kuin olin ajatellut.

FullSizeRender-3
Juoksuaskelin kohti Taivaskeroa. Kiitos kuvasta Jussi Solastie.
IMG_1998
Päivän ainoa todella sumuinen hetki Taivaskeron päällä.
IMG_2010
Näissä maisemissa aika ja matka etenivät kevyesti. Välillä sitä unohti olevansa edes missään kisassa.

Montellinmajaa ennen olevassa alamäessä yksi juoksija oli taittanut nilkkansa. Siinä mäessä lähti omatkin jalat kulkemaan melkoista vauhtia. Takana oli reilu kymmenen kilometriä ja vielä olisi edessä mukavasti nousua sekä matkaa ennen ensimmäistä huoltoa. Vilkaisin kelloa ja totesin, että tällä menolla olisin noin neljässä tunnissa siellä. Huomasin myös etten ollut kertaakaan alkumatkasta miettinyt jaksaisinko tätä matkaa, tuntuiko polvessani jotain tai kuullut yhdenkään hyttysen ininää. Välillä joku juoksi ohitseni, välillä minä ohitin jonkun. Aika ajoin kohdalle osui edestä tai takaa juoksija, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanasen. Matka eteni ja siinä se yhtäkkiä oli, ensimmäinen etappipiste, Hannukurun huolto noin 25 kilometrin kohdalla.

IMG_2012
Seuraavan etapin faktat Hannukurun huollossa.

Nappasin pari banaanin palaa, vähän sipsejä, täytin juomavarastot sekä tarkistin, että olin nauttinut pakollisen määrän energiaa. Tein nopeat venyttelyt ja kävin vessassa. Onnekseni polvi ei ollut alkanut kiukuttelemaan eikä uusien kenkien kanssa tuntunut olevan mitään ongelmaa. Olo oli ensimmäisen 25 kilometrin ja noin 1100 nousumetrin jälkeen yllättävän hyvä ja lähdin hymyissä suin jatkamaan kohti seuraavaa välietappia Pyhäkeroa. Lähetin myös yhdelle rakkaalle ystävälleni viestiä, että missä mennään. Sitten matka jatkui. Hetken päästä sain juoksuseuraa. Mahtavan huumorintajun omaava Anu rallatteli vierelleni ja päätimme juosta yhdessä.

Kengät olivat kastuneet jo moneen kertaan ja meitä lähinnä nauratti kosteikossa pomppiessa. Ristimme matkamme teemaksi ilon kautta, kun jossain kohtaa ne kosteikot alkoivat painamaan jalkoja. Pitkospuilla tunsimme taas liitävämme ja hiekkaisemmilla poluilla askel taas rullasi mukavasti. Hieman ennen Pyhäkeron nousua askel alkoi kuitenkin hidastumaan. Katsoin hieman epätoivoisena tulevaa nousua. Lähetin viestin ystävälleni, että nyt meno tuntuu raskaalta ja vaikealta. Sain tsemppiviestin takaisin, se piristi mieltä. Pakotin itseni syömään Cliff Barin pähkinä-suklaapatukkaa. Sitä mutustella meinasi mennä pähkinät väärään kurkkuun. Tunturin rinteellä seisoi varmaan 300 poroa. Osa niistä lähti hölköttelemään jonossa rinnettä alas. Näky oli sanoin kuvaamattoman upea.

fullsizeoutput_2b44
Väsymyksen hetken pelastivat porot ja tsemppiviesti ystävältä.

Sain myös tiedon, etä 134 kisassa mukana oleva puoliskoni oli vielä myös matkalla, hänellä oli takanaan tuossa kohtaa arviolta reilu 24 tuntia. Pallaskeron huipulla jouduin istahtamaan hetkeksi ja putsaamaan roskia kengästä. Toisessa kantapäässä tuntui aavistuksen jotain, mutta se tunne poistui, kun laitoin kengän takaisin jalkaan ja jatkoin matkaa taas rauhallisin hölkkäaskelein. Saavutin jälleen Anun, sanoimme heipat ja jatkoin matkaa itsekseni. Kuvittelin olevani ihan juuri seuraavassa huollossa, mutta tuntui ettei se tullut millään vastaan. Jossain kohtaa matkalla oli tullut myös pieni sadekuuro. En ollut kertaakaan vekslaillut vaatteita. Hetkellisesti ollut hyvä fiilis alkoi taas hiipua. Sitten takaa juoksi aivan täydellisellä hetkellä yksi pelastava enkeli, joka käski vain lähteä peesaamaan. Juosten ja jutustellen se huoltopistekin tuli vastaan ja sitten ensimmäistä kertaa myös ötökät. Olin ajatellut pitää vähän pidemmän tauon, mutta tuossa ininässä se ei ollut mahdollista. Nopea juomapullon täyttö, yksi suklaakeksi, tyhjät geelipaketit roskiin ja menoksi, Maaliin oli enää 13 kilometriä matkaa.

Lähdin innoissani matkaan, polku tuntui mukavan helpolta vaikka olo olikin jo melko väsynyt. Enää ei olisi ylämäkiä noustavana, joka tavallaan helpotti, mutta mieleen hiipi pian edessä oleva tieosuus. Vilkaisin kelloa. Hiipuminen Pyhäkerolla oli hidastanut vauhtiani, mutta olin silti reippaasti ajattelemaani aikataulua edellä. Saavuin hiekkatielle. Tässä kohtaa pääni halusi kiristää vauhtia, mutta jalat eivät. Missään ei varsinaisesti tuntunut kipua tai mikään lihas ei krampannut, ehkä kyseessä oli vain kokonaisvaltainen väsymys. Yritin tsempata itseäni, että jos pystyisin vain pitämään edes hitaan juoksuvauhdin koko loppumatkan niin voisin todella onnitella itseäni. Todennäköisesti yllättäisin myös meidän muut tiimiläiset. Tämä sai juoksun kulkemaan ehkä kilometrin verran. Kulkeminen muuttui taas kävelyksi. Tuo ihana juoksijanainen, joka oli poiminut minut peesiinsä aiemmin, meni ohi ja yritti saada minut taas matkaan mukaan. Minä yritin kaivaa kuulokkeita ja kokeilla musiikin voimalla juoksua, kieltäydyin kohteliaasti peesaamasta. Ja mitäs sitten, olin onnistunut nappaamaan kuulokkeet väärällä liitännällä mukaan. Itku meinasi päästä ja minun olisi pitänyt juosta jo todella lujaa, että olisin saanut tuon erinomaista vetoapua tarjonneen juoksijan kiinni.

Pienissä erissä juoksin ja välillä kävelin. Eikö tämä hiekkatie ikinä loppuisi? No kyllä se loppui, mutta sitten odotti se viiden kilometrin asfalttitie. Huomasin, että kantapäässä tuntui aavistuksen ikävältä kävellessä ja sen voimalla yritin pitää askelluksen edes jollain tasolla juoksua muistuttavana etenemisenä. Nyt en enää pysähtyisi tarkistamaan, oliko siellä rakko, koska matkaa oli jäljellä niin vähän. Niin hiekka- kuin asfalttitieosuudella oli ollut jonkin verran ihmisiä seuraamassa, mutta sitten tuli se paras kannustus juuri oikealla kohtaa. Yhdestä autosta juoksukaveri perheineen huusi tsempit ja sen voimalla juoksuaskeleet taas löytyivät. Sain muutamia edellä kulkevia kiinni ja tuntui mukavalta saada ajatuksia irti korvasta tienpinnasta vaikka harva oli tässä kohtaa enää kovin rupattelutuulella. Viimeisten kilometrien aikana päästiin vielä kerran myös vauhdittamaan Anun kanssa toistemme menoa ja kyllä se peto taas sieltä irtosi. En tiedä kuinka paljon huusin ja kiljuin maaliin juostessani. Fiilis oli sanoin kuvaamaton. Ja siellä olivat myös tiimikaverit ottamassa vastaan. Väsymys, jonka kanssa olin taistellut viimeiset kymmenen kilometriä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Olin maalissa juuri siinä aikataulussa, hyvissä voimissa ja ehjänä kuin oli tarkoituskin.

IMG_2029
Kädet ilmaan ja huuda sä teit sen! Kiitos maalituuletuksen tallentamisesta Robert Sjölund.
fullsizeoutput_2b0e
Tässä kisassa ja maastossa erinomaisesti toimineet La Sportiva Bushidot jatkavat polkuseikkailuja kanssani varmasti.

Nyt kaksi viikkoa sulateltuani tätä matkaa, voisin sanoa, että se on paras tähän mennessä paras polkujuoksumatkani. Välillä mielessä on toki käynyt, että voimani olisivat ehkä riittäneet pitämään hieman kovempaakin tahtia, mutta toisaalta tein tämän matkan juuri itselle sopivalla tyylillä. Ehdin myös pysähtyä nauttimaan Suomen vanhimman vaellusreitin maisemista, mutta onnistuin kuitenkin pääsemään maaliin alle kymmenessä tunnissa.

fullsizeoutput_2b14
Selfieden ottamista näillä reissuilla pitä varmaan vielä vähän treenata. Ps. La Sportivan lippapanta on ihan maailman mukavin pitää päässä koko päivän.
IMG_2032
The Hommas Ultra Trail Runners ja hymyissä suin kohti uusia polkuja.

On aika varmaa, että vuoden päästä joku pidempi polkuseikkailu odottaa minua taas jossain, mutta missä, se on vielä vähän arvoitus! Siihen asti nyt kaiketi virallisesti tämä ultramatkalainen nauttii minimatkoista sekä talkootouhuista Nuuksio Classic 2017 Marathonin parissa.

Leppoisaa kesäsunnuntaita omiin lempipuuhiisi!

XXX
Pulina S.

Kuvat: Pauliina Sjölund jos kuvatekstissä ei toisin ole mainittu.

Ps. Vuoden 2018 NUTS-tapahtumista kuulet parhaiten lisää seuraamalla Facebookissa @nutstrailrunning.

One thought on “55 + kilometriä Lapin taikaa

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pidä blogia WordPress.comissa.

Ylös ↑

%d bloggers like this: